Nainen hakkaa, mutta siitä ei puhuta
Miesten kokema väkivalta on täysin vaiettu ilmiö, jota ei oikein ole saanut tutkiakaan

Jaana Laitinen


"Mä oon kuule kova muija. Mua pelkää kaikki", sanoo Ira, 43. Hän kohtelee väkivaltaisesti miesystäviään. 
"En kestä kuulla tyhmiä juttuja, sitä horinaa ja jorinaa. Sitten vaan vedän turpaan. Mulle ei saatana vikistä." 
Kerran riidan yhteydessä Ira tempaisi leipäveitsen ja iski sillä miestään.

Iran tarina tuli esiin Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektissa, jossa haluttiin nimetä ja tunnistaa naisten väkivaltaisuutta ja kehittää keinoja naisten auttamiseen. Loppuraportti julkaistiin viime viikolla.

"Lähisuhdeväkivallan kasvot ovat yhä miehen kasvot, ja naiset ovat uhreja. Niin se on haluttu nähdä. Se ei kuitenkaan ole totta. On paljon omasta väkivaltaisuudestaan kärsiviä naisia", psykologi Hannele Törrönen Ensi- ja turvakotien liitosta sanoo.

Naisten väkivalta kohdistuu yleensä puolisoon, seurustelukumppaniin tai lapsiin. Se voi olla henkistä väkivaltaa eli mitätöintiä, alistamista ja toisen olemassaolon ja persoonan täydellistä mitätöintiä. Joskus väkivaltaisuus ilmenee kontrollinhaluna ja mustasukkaisuutena. Usein väkivaltaiset naiset lyövät ja repivät miehiään. Lapset kohtaavat esimerkiksi mitätöintiä, alistamista, kurittamista ja lyömistä.

Ymmärrys naisten väkivaltaisuudesta on pirstaleista, Törrönen huomauttaa. Vielä ei voida varmasti sanoa, miten yleistä se on tai minkälaiset naiset turvautuvat väkivaltaan. Sitä ei voi päätellä iästä, koulutustasosta tai sosioekonomisesta asemasta. Vaiettu naiseus -hankkeeseen hakeutui koulutettuja, keski-ikäisiä naisia, jotka olivat lyöneet miehiään. Sitten mukaan alkoi tulla kolmikymppisiä pienten lasten äitejä, joiden väkivallan kohteita ovat omat lapset.

Kolmas ryhmä ovat nuoret, päihdeongelmaiset naiset, jotka olivat käyneet ulkopuolisten kimppuun.

Naisia yhdistää lähinnä se, että heidät oli torjuttu, kun he olivat yrittäneet kertoa väkivaltaisuudestaan.

"Nämä naiset ovat pelänneet itseään ja olleet hädissään, mitä he tekevät seuraavaksi. Ei heitä lohduta, jos sanotaan, että kaikkihan me joskus suututaan."

Väkivalta ei ole naiselle elämäntyylivalinta, Hannele Törrönen sanoo, vaan sen aiheuttaa suuri sisäinen ahdinko. "Naisen sisäinen maailma on epäjärjestyksessä. Sieltä löytyy kaaos ja usein suuria menetyksiä. Moni on itsekin kokenut väkivaltaa."

"Eräs nainen huomasi, että hänen elämässään oli ollut vain yksi ihminen, joka ei ollut väkivaltainen tai juoppo. Sellaisissa oloissa kasvaneen ihmisen sisällä on valtava turvattomuus."

Aggressiivisuus voi olla keino hallita tunteita Se näkyy esimerkiksi sairaalloisena mustasukkaisuutena.

"Nainen kokee tulevansa hylätyksi ja nöyryytetyksi ja pelkää hajoavansa, jos mies vaikka vain katsoo toista naista. Tunne on niin sietämätön, että se purkautuu väkivaltana."

Myös kasvatus vaikuttaa. Kiltiksi kasvatetun tytön tapa selvitä maailmassa voi olla asioiden hallitseminen ja kontrolli, Törrönen kuvaa. Lasten kanssa asiat eivät mene aina niin kuin itse toivoo, ja käsitys elämän hallinnasta murenee.

"Paha olo kohdistuu siihen, joka rikkoo illuusion kontrollista, eli lapseen. Kuormittavassa elämäntilanteessa mielen hauras tasapaino voi murtua. Väkivalta voi silloin olla viimeinen keino hallita elämää. Se estää hajoamasta."

"Äidit ovat itsekin tajunneet, että heidän ongelmansa eivät johdu väsymyksestä, eivätkä ne ratkea levolla. He miettivät oikeasti, että 'mikä minua riivaa, kun olen tällainen'."

"Naisia on helpottanut tieto, että joillekin vihan hallinta on vaikeaa ja joskus ylivoimaista." 

Hoivaajan väkivaltaisuus pelottaa

Naisten väkivaltaisuutta ei ole haluttu nähdä, koska se koetaan niin pelottavaksi asiaksi, Hannele Törrönen sanoo.

"Siinä liikutaan ihmisen olemassaolon ytimessä. Ihmisen ja laajemmin koko ihmiskunnan selviäminen on edellyttänyt sitä, että uuden ihmisen ensimmäinen hoitaja ei ole aggressiivinen. Jos se ihminen onkin väkivaltainen, se on sietämättömän uhkaava ajatus."

"Naisten käsissä ovat edelleen yhteiskunnan heikoimmista heikoimmat eli lapset, vanhukset ja sairaat. Siksi meidän on vaikea liittää hoivaajaan ajatus väkivallasta."

Naisjärjestöt älähtivät, kun Ensi- ja turvakotien liitto sai Raha-automaattiyhdistykseltä rahoituksen naisten väkivallan tutkimiseen. Niiden mukaan varoja pitäisi kohdistaa väkivaltaisiin miehiin.

"Naiset halutaan nähdä mieluummin vääryyden kohteina kuin sen tekijöinä. Sanotaan, että nainen oli niin väsynyt tai että nainen oli itse kestänyt väkivaltaa kauan ja lopulta turvautui siihen itsekin."

Miesten ja naisten väkivaltaisuutta käsitellään usein eri lailla, Törrönen sanoo.

Jos mies on väkivaltainen, sanotaan, että miehen pitää ottaa vastuu teostaan ja muuttaa käytöstään.

Kun puhutaan naisen tekemästä väkivallasta, huomio kohdistuukin syihin, ei tekoon.

MITÄ TIEDETÄÄN?

Vähän tutkittu väkivallan laji

- Ensimmäiset turvakodit perustettiin Suomeen 30 vuotta sitten.

- Sitä ennen perheväkivaltaa pidettiin vain perheen sisäisenä asiana.

- Lasten pahoinpitelyyn havahduttiin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

- Lasten seksuaaliseen hyväksikäytöstä alettiin puhua 1980-luvulla.

- Vaikeinta oli nähdä vauvojen pahoinpitely. Siihen herättiin 1990-luvulla.

- Münchhausenin oireyhtymän 1977 kuvannutta lastenlääkäriä Row Meadowia pidettiin hulluna. Nyt tiedetään, että jotkut äidit aiheuttavat tahallaan lapsilleen vakavia vammoja.

- Naisten väkivaltaisuutta on tutkittu Suomessa ja muualla vasta vähän.

MITEN YLEISTÄ?

Törkeistä pahoinpitelyistä lähes puolet

- Poliisin tilastojen mukaan perheväkivallan tekijöistä on naisia 10 prosenttia ja miehiä 90 prosenttia.

- Törkeistä pahoinpitelyistä lähisuhteissa naiset tekevät 40 prosenttia.

- Vuonna 2006 kaikista pahoinpitelyrikoksista syylliseksi epäillyistä naisia oli 14 prosenttia.

- Joka kuudes tai seitsemäs nuori mies on joutunut naispuolisonsa tai tyttöystävänsä väkivallan kohteeksi.

- Ensi- ja turvakotien liiton Miesten keskuksen asiakkaista joka kymmenes on joutunut puolisonsa väkivallan kohteeksi.

- Äidit kurittavat lapsiaan yhtä lailla tai jopa enemmän kuin isät.  

   
Kirjoitukset on julkaistu Helsingin Sanomissa 16.2.2009